“Onpa pieni kenttä: tommosellahan mekin pelataan!”, ihmettelevät lapset lähestyessämme torstaina 13.10.2011 Bolliksen kenttää numero 7. Kyse tosiaan on postimerkin kokoisesta tekonurtsipalasta jäähallin parkkipaikan kulmassa. Alkamassa on Stadin nelosen finaali Helsingin Ponnistus – MPS Atletico Malmi. Panoksena voisi olla nousu kolmoseen, mutta kabineteista on vuotanut varma tieto siitä, että molemmat joukkueet nousevat pelin lopputuloksesta riippumatta.
Silti joukkueiden suhtautuminen otteluun on sisäpiiritietojen mukaan mitä vakavinta. Ottelusta tuleekin tasainen kamppailu, vaikka Ponnistuksen voittonumerot ovat lopulta 4-1 (2-0). Ponnistus katkaisee voitollaan Atletico Malmin koko kauden kestäneen tappiottomien pelien putken. Myös Ponnistus oli lähellä pelata tappiottoman kauden, mutta hävisi onnettomasti kauden viimeisen sarjaottelunsa.
Tosissaan saa pienellä ja kovalla kentällä ähertää. Vieressä olisi tyhjänä oikean kokoinen kenttä 6, jolla ei kuitenkaan piirin ilmoituksen mukaan saa pelata Soneralla pelattavan HJK-JJK -ottelun vuoksi. Ilmeisesti pelkäävät itäkatsomolaisten kiinnostuvan enemmän nelosen finaalista ja roikkuvan huippuvaarallisesti stadionin kaiteilla. Tarkempaa syytä kenttäsiirrolle ei kukaan katsojista tunnu tietävän.
Ottelussa Ponnistus käyttää paremmin hyväkseen kenttäolosuhteita: Timo Yrjösen laakalinkomaisilla rajaheitoilla pallo lentää jatkuvasti Atleticon maalille puolesta kentästäkin. Toisessa maalissa pallo menee lähes suoraan heitosta maaliin. Lisäksi Ponnistus pelaa aggressiivisesti vastustajan pelinrakentelua vaikeuttaen. Keltapaidat ovat päästä peliin mukaan toisen puoliajan alussa, mutta lopulta kovan yrittämisen askelmerkit sekoavat ja Ponnistus pääsee näyttämään pitkän pallon roiskimisen lisäksi hyvää pallollista vastahyökkäämistäänkin.
Kerron totisena lapsille Ponnistuksen 108-vuotisesta jalkapallohistoriasta olevan hyötyä tätä MPS:n -86 junnujoukkuetta vastaan. Eivät usko minua. Pelitapahtumat ovat kuitenkin niin kiinnostavia, että lapsetkin jaksavat kannustaa ja seurata melkein ottelun loppuun saakka.
Ponnistuksen reilusti nelikymppinen Mikkis Tetrikin ilmestyy jossain vaiheessa kentälle. Toivottavasti joku jalkapalloverkkolehti tekee haastattelun hänen loukkaantumisista, uravalinnoista sekä tahdosta repiä itsensä joka kevättalvi fudiskentille.
Katsojiakin on paikalla yli 50. Syysilma on kylmä ja tuuli puhaltelee kellastuneita lehtiä kentälle. Toisella puoliajalla tuomarilta on lähteä ottelu lapasesta. Tuntuu kotoisan vastapallomaiselta seisoskella pimeän ja pienen kentän laidalla. Samalla tyhjän kentän takana jalkapallostadionilla rokki raikaa, kuulutukset säestävät yleisön mölinää ja valot valaisevat yötä.
Mieleen alkaa tulvia muistoja aladivarien peleistä vuosikymmentenkin takaa. Yllättävän suuri osa räiskyvimmistä muistoista koskee Aleksander Baranovin edesottamuksia, mutta nämä muistot on paras siirtää kokonaan omaan järkeä uhmaavaan kategoriaan. Seuraavaksi mielen valtaa koko joukko papparaisten kanssa käytyjä keskusteluja SVULin ja TULin taisteluista viime vuosisadalta: väännöistä kentiltä ja kenttien ulkopuolelta.
Harvinaisen piintynyt muisto on erään radanvarren pikkukaupungin ykkösjoukkueen ottelussa ensimmäisen puoliajan aikana kuultu Hämäläisen Tertun kakkukahveista kertonut kuulutus. Se oli todennäköisesti ensimmäinen kakkukahvikuulutuskokemukseni: ilmeisesti kakkukahvikuulutusneitsyyden menettämistä ei koskaan unohda. Sen jälkeen ei “Kuinka huolehtia äänestäsi”–haastattelunauha puoliajalla tuntunut enää yhtään miltään.
Paras tosielämän fudissketsi lienee Hyvinkään palloseuran kotipeli, jossa pelaajien ilmeet olivat ikuistamisen arvoiset heidän kävellessään kentälle vain huomatakseen kummankin joukkueen päällä olevan täsmälleen samanväristen peliasujen. Pari minuuttia myöhemmin joku kaasutti autollaan katsomon takaa parkkipaikalta orapihlaja-aidan läpi varapaitoja hakemaan. Peli saatiinkin alkamaan vain puoli tuntia myöhemmin. Olen monesti miettinyt montako kertaa kaudessa tämä näytelmä toistuu Suomessa.
Vastapallon toimittajakolleega kertoi Lappeenrannassa kesällä pelatusta PEPO-IPS paikallismatsista, jossa hänen vieressä istunut 70-vuotias omaa kaljaansa litkinyt pappa tallusti pelin loppupuolella kentän laidalle IPS:n vaihtopenkin viereen valmentajaa neuvomaan: kehnoin lopputuloksin.
Näitä muistoja on kaikilla alasarjoja seuraavilla. Joku näppärä etnografi voisi kerätä näistä suomalaisen jalkapallokulttuurin kokoomateokseen? Kirjan nimeksi voisi tulla “alasarjojen kultaa”. Sen liitteenä olisi makkarakojujen historiaa ja niiden diversiteettiä käsittelevä essee.
Alasarjojen kultaa jaettiin torstain finaalissakin. Oli elähdyttävää nähdä Ponnarien Stadin nelosen kultaa voittaneen joukkueen ilo. Joukkue oli tainnut päättää yhdessä korjata edellisen kauden mokansa: putoamisensa neloseen. Tällä kertaa tällä kertomuksella oli onnellinen loppu.
