Suomalaisesta juniorityöstä on puhuttu paljon ja sitä on kritisoitu raskaasti. Monien mielestä se on aivan täyttä puuhastelua. Erityisesti lasten vanhemmat kritisoivat valmennuksen tasoa. Tämä kritisointi ei toki rajoitu vanhempiin, junnuvalmennusta kritisoidaan myös mediassa.
Nuorimpien juniorien valmennuksesta vastaavat Suomessa kuitenkin amatöörit, ainakin pääosin. Tässä kertomus turkulaisen junnuvalmentajan arjesta:
“Maanantai-aamu. Hirveät pussit silmien alla, takana taas raskas viikonloppu. Joukkueella oli turnaus sunnuntaina. Sain auringonpistoksen ja poltin niskani sekä pohkeeni seistessäni kentän laidalla. Lippis jäi kotiin, kun oli niin kiire lähteä pelipaikalle.
Juon aamukahvit ja lähden töihin. Koko työmatkan mieltä kaivertaa sunnuntainen turnaus. Lapset eivät taaskaan jaksaneet keskittyä tekemään niitä asioita mitä olemme harjoitelleet. Huomenna on harjoitukset. Hoidetaan tämä työpäivä nyt alta ensin pois.
Maanantainen masentava työpäivä päättyy, illalla on edessä seuraavan päivän harjoitusten suunnittelu.
Tiistaina lähden tarmokkaana töihin. Edessä on töiden jälkeen ne harjoitukset, olen suunnittellut ne edellisenä päivänä huolella. Olen varma että saan vedettyä tänään innostavat ja hyvät treenit. Puolenpäivän jälkeen alkaa tekstiviestejä tippua puhelimeeni: “meidän poika on tänään kipeä”. Kun lähden töistä kohti harjoituskenttää, tiedossani on että edessä on noin 12 pelaajan harjoitukset. Neljä on ilmoittanut poissaolostaan. 12 pelaajaa riittää hyvin, pystyn vetämään läpi treenit, joita suunnittelin.
Saavun harjoituskentälle hyvissä ajoin, teen kentän valmiiksi. Olen suunnitellut harjoitteet niin, että ne voi tehdä liikuttamatta tötsiä, näin aikaa ei mene hukkaan.
Viisi minuuttia ennen harjoituksia vain yksi lapsi on paikalla, joukkueen aktiivisin poika. Hän on ollut jo tunnin yksinään potkimassa. Oikea asenne. Kaksi minuuttia harjoitusten alkuun, paikalle on saapunut kuusi lasta. 12 piti tulla. Eipä siinä mitään, vedetään kuviot kentällä uusiksi ja sovelletaan. Tätähän tämä on.
Harjoitusten jälkeen yhden pojan äiti kertoo minulle että hänen mielestään harjoitukset olivat tylsät. Sivuutan kommentin tyylikkään poliittisesti, en oikeastaan edes vastaa siihen. Minun tehtävänihän on viihdyttää vanhempia harjoituksissa. Toisen pojan isä ihmettelee kun en vielä tiedä kuuden kuukauden päähän asti harjoitusohjelmaa. Vähän se tietenkin itseäkin kismittää.
Tulee keskiviikko. Keskiviikkona ei ole harjoituksia, eikä peliä. Se on ns. “vapaapäivä”. Menen katsomaan Veikkausliigapeliä ystäväni kanssa, rentoutumaan. Koko pelin ajan mietin kuitenkin miten rytmittäisin seuraavan työpäiväni, koska meillähän on peli. Joudun lähtemään töistä aikaisin
Torstai. Samat aamurutiinit toistuvat päivästä toiseen. Lähden töistä hieman ajoissa, että ehdin pelipaikalle ajoissa. Paikalla on jälleen kerran vähemmän lapsia kuin piti, kuinkas muutenkaan. Vedämme yksinkertaiset alkulämmöt, tai pikemminkin alkuhöntsät. Pelitapapalaverissa käydään läpi mitä pelissä pitäisi tehdä ja mitä lapsilta odotan. Kaikki ovat samaa mieltä: “tänään voitetaan”. Yksi poika on huolissaan kun sataa vettä, ei tykkää kun tukka kastuu. Kentällä kun ei saa pitää lippistä. Onneksi hän uskaltaaa kuitenkin pelata.
Puoliaika, tilanne 6-1. Olemme tappiolla tietenkin. Mielessäni kiehuu, yksikään pelaajista ei tehnyt kentällä niitä asioita joita pyysin. Esitän asiat tietenkin kannustavasti ja positiivisesti. Ei näin nuoria voi haukkua pystyyn. “Hairdryer” ei toimi lapsilla.
Toinen puoliaika alkaa, osa porukasta tekee kentällä jo toivottuja asioita ja olen tyytyväinen. Kannustan pelin aikana onnistuneita suorituksia ja vaihtojen aikana käyn hieman tarkemmin asioita läpi. Häviämme ottelun 10-2. Vastustaja oli parempi, tai kuten apunani vaihtopenkillä ollut pelaajan isä tiivisti: “Kyl tol kympil on ihan hirviä potku”.
Pelin jälkeen käydään läpi missä onnistuttiin ja mitä pitää tehdä toisin. Pian alkaa toinen peli. Se päättyy 5-3, jälleen tappioon. Peliesitys on parempi, kentällä tehdään mitä pyysin. Loistavaa, kehittymistä. Toisen pelin jälkeen palaveri on paljon iloisempi. Morjestan vanhempia, muistutan viikonlopun turnauksesta ja lähden kotiin. Olen litimärkä, minulla on kylmä, ja aivan saletisti kuumetta.
Perjantai. Ihana päivä. Turnaus on vasta sunnuntaina. Lauantaina ei ole mitään ohjelmassa, jos ei sohvalla makaamista, Valioliigan katsomista ja oluen juontia lasketa. Kello on 10 aamulla kun, puhelin soi. Yhden pelaajan isä soittaa aivan hiilenä. Hän kertoo minulle, että olen idiootti. Hän käyttää 17 erilaista kirosanaa, viittä en ole ennen kuullutkaan, mieleni tekee kysyä mitä ne tarkoittavat. Kymmenen minuutin avautumisen jälkeen saan suunvuoron. Kysyn että missä syy moiseen ryöpytykseen. Hän kertoo muutaman voimasanan kera, että poikansa sai peliaikaa eilen vain 14 minuuttia 27 sekuntia. Heille on luvattu puolen pelin takuu ja “14 minuuttia 27 sekuntia EI OLE PUOLET 30 MINUUTISTA”. Totta, eihän se ole. Voi räkä kun nyt noin menin mokaamaan. Totean vain: “nyt kävi näin, varmasti seuraavaksi joku toinen pelaa vähemmän”.
Isä leppyy, mutta kertoo vielä että aikoo tarkkailla asiaa. Olinkin pelin aikana miettinyt että miksi sillä yhdellä oli sekuntikello kourassa, en mieti enää.
Valioliigapelien välissä suunnittelen hieman seuraavan päivän turnauksen pelejä. Illalla vaimo raivoaa minulle siitä, etten koskaan ehdi olla kotona.
Sunnuntainen turnaus noudattelee pitkälti samoja raameja kuin edellinen. Turpaan tulee jälleen kerran, kukaan lapsista ei kuuntele minua. En jaksa edes pitää palaveria pelin jälkeen, toivotan vaan tervetulleiksi tiistaisiin treeneihin. Yhden pojan isä tulee kertomaan turnauksen jälkeen että hänen poikansa vihaa maalivahtina pelaamista. Mieleni tekisi sanoa, että itsekin vihaisin jos kenttäpelaajat pelaisivat noin päin helvettiä. Tyydyn kuitenkin lupaamaan, että keskustelen pojan kanssa harjoituksissa. Poika on kertonut pitävänsä pallojen torjumisesta. Lisäksi hän on siinä hyvä.
Sunnuntai-iltana mietin, miksi teen tätä? Rahaa en saa euroakaan. Syy tekemiseen on yksinkertaisesti rakkaus lajiin. Lapsia kun itselläni ei vielä ole”
Tarinan henkilöä ei ole oikeasti olemassa. Tai oikeastaan henkilöitä on useita.
Kasasin jutun kollegoiltani kuulemista tarinoista.
Jos rahaa ei riitä liigajoukkueille, niin mistä sitä saadaan junioritoimintaan? Voiko Suomella olla menestyvää maajoukkuetta, jos juniorityöhön ei työnnetä rahaa? Ja ennen kaikkea, voiko amatöörien pyörittämä järjestelmä tuottaa maailmantähtiä?
En ota mitään pois juniorivalmentajilta, jotka tekevät valmennusta rakkaudesta lajiin ja jotka lajista tietävät. Suomessa on paljon äärimmäisen hyviä valmentajia, jotka tietävät jalkapallosta riittävästi pystyäkseen sitä opettamaan. Mutta kuinka paljon parempaa jälkeä he saisivat aikaan jos saisivat toimia täysipäiväisinä?
Loppuun nostan vielä hattua Rovaniemen Palloseuralle, jonka junioritoiminnan kehittämisestä uutisoitiin 18.10. RoPS perustaa akatemian ja investoi sen toimintaan lähes satatuhatta euroa vuosittain. Arvostan suunnattomasti!
Lapsilla on yhtä erilaisia motiiveja pelata ja valita kunnianhimonsa taso kuin aikuisillakin. Tässäkin voi suorittaja siirtyä sinne missä rahakin luuraa. Joukkuueet voisivat toki määritellä itse ja tehdä vanhemmille ja valmentajille selvemmäksi se, mitä ollaan tekemässä, millä tavalla ja ketä varten.
Täsmän kirjoituksen näkökulmana on ilmeisesti että “pitäisi tulla oikeita jalkapalloilijoita” ja “Suomen käyttöön”. Jos ei ole kiinnostunut kummastakaan, voisi hyvin kirjoittaa jutun siitä miten hienoa voi olla rakentamassa iloisesti liikkuvaa futisyhteisöä lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Olin itse eilen todistamassa -04 nappuloiden maalintuuletuskasoja ja onnea heidän voittaessaan vanhempansa 7-6 syksyn päätösottelussa.
Määritellään mitä haluatte, mihin resurssit riittävät ja tehkää sen mukaan.
T yx amatööri
Tottakai harrastaminen ja suuret harrastajamäärät ovat tärkeitä. Futiksen on tarkoitus olla hauskaa ja siitä pitää nauttia, siitä se kaikki kuitenkin lähtee. Enkä missään nimessä ole sitä mieltä että kaikkien pitäisi tähdätä huipulle.
Ongelmaa ei ole siinä että amatöörit valmentavat harrastajia. Ongelma tulee siinä, kun resurssipulan takia niitä valmentajia löytyy se yksi kappale/20 lasta. Kun periaatteessa pitäisi olla lähempänä valmentaja/viisi lasta.
Tämä valmentajien puute johtaa siihen että lahjakkaimmat ja “lahjattomimmat” joutuvat olemaan samoissa harjoituksissa ja käytännössä tekemään samoja asioita. Tämä vie heikommilta lapsilta ilon jalkapallosta, kun he ovat kaikissa harjoitteissa pujottelukeppeinä. Lahjakkaimmilta ilo puolestaan lähtee kun he eivät saa tarpeeksi haasteellisia harjoitteita.
En tietenkään tarkoita että jokaisella esim. 04 ikäluokan joukkueella pitäisi olla ammattivalmentaja. Mutta ammattivalmentajia pitäisi saada lisää juniorityöhön.
Hyvin tuttua ajalta, jolloin itsekin olin “remmissä”.
Onhan asiassa hiukan menty eteenpäin, vaikka valitettavan yleinen ylläkuvattu tilanne taitaa edelleen olla. Pääkaupunkiseudulla on jo monia joukkueita, joissa systemaattista tasoryhmäajattelua viedään eteenpäin ja ammattimaisuus on muutenkin vahvistunut. On ilmeistä, että tästä kehityksestä tieto kulkee valitettavan huonosti eteenpäin. Suomessa olisi varmaan hyvä olla aivan oma junnufutiksen yhdistys, jossa siihen liittyviä asioita käsiteltäisiin ja tieto välittyisi. Onhan ongelmatkin aika toisenlaisia kuin aikuispuolella. Ainakin muutama vosi sitten
Palloliitokin eli omissa sfääreissään tällaisissa asioissa. Vertaispohjalta voisi päästä paremmin eteenpäin.
Esimerkiksi kysymys siitä, että seurat ryhtyisivät tarjomaan futispainotteista iltapäiväkerhotoimintaa, josta vanhemmat olisivat valmiita maksamaankin. Ongelmat tulevat loppukädessä siitä, että mennään alueelle, joka ei ole enää seurojen mukavuusalueella.
Kannattaa pitää mielessä, että futishan on Suomessakin ylivoimaisesti suurin juniorien urheilulaji, joka lapsia ja nuoria omakohtaisesti kiinnostaa riippumatta siitä kuinka maajoukkueet pärjää.
Turha varmasti edes sanoa, että juonioritoimintaan ja sen tukemiseen käytetään ehdottomasti liian vähän euroja. Myöskin vanhemmat arvostavat näitä “amatööri puuhastelijoita” aivan liian vähän. Jos oma lapsi ei olekaan se kentän tähti, siitä syytetään kaikkia muita, ja tottahan toki lapsen joukkueen valmentaja on eturivissä ottamassa sitä ensimmäistä ämpärillistä lokaa niskaansa. Vanhemmat tuntuvat helposti olevan sillä tiellä, että omasta lapsesta kyhätään tuotetta, statussymbolia, eikä lapsen anneta pitää hauskaa ja urheilla. Vanhempien väkisin oman lapsensa “tukeminen” kentän laidalla on useimmiten haitallisempaa lapselle kuin kentän laidalta pois pysyminen, jos ei osaa katsoa asioita oikeasta näkökulmasta ja pitää suutaan kiinni.
Tarinan henkilöitä on useita. Itsekin junnujen edustusjoukkueen valmentajan kanssa saman katon alla asuneena tiedän, että tarinoita on vielä pahempiakin. Ilman värikynää.
Kaikki kunnia niille, jotka elävät rakkaudesta lajiin, ja jaksavat kerta toisensa jälkeen mennä sinne kentän laidalle tekemään hienoa työtä lasten ja lajin eteen.
Kommentti vanhemmille entiseltä urheiluvalmentajalta. Useiden vanhempien ongelmana on oman lapsuuden traumat ja että “nyt mun lapseni hoitaa sen kuntoon”. Herätkää vanhemmat, auttakaa lapsianne sen sijaan eteenpäin omaan elämään. Valmentajat, lähettäkää vanhemmat pois kentän reunalta natisemasta treeneissä ja sen sijaan tekemään jotain yhteistä lasten ja joukkueen hyväksi.
Loistava kirjoitus.
Itsekin valmentajana ymmärrän tämän täydellisesti. Kun ei panosteta, ei voida myöskään olettaa tason nousua. Ehdottomasti junioritoimintaan lisää määrärahoja ja hieman lisää kiitollisuutta. Ilman palkkaa tätä työtä tehdään rakkaudesta lajia sekä lapsia kohtaan ja silti tulee kuraa niskaan vaikka fair play meiningillä mennäänkin.
En ymmärrä, arvostusta ihmiset ja pliis kehittäkää tätä hommaa niin valmentajatkin jaksavat.
Naurattaisi jos ei itkettäisi. Hyvä teksti ja hienosti kärjistetty. Meillä nimenhuuto.comissa aihepiiri on erittäin tuttu, mutta ehkä sen verran optimisti saa olla, että 99% vanhemmista / huoltajista arvostaa vapaa-aikaansa uhraavaa valmentajaa korkealle. Saamme paljon käyttäjäpalautetta vanhemmilta, jotka haluaisivat olla enemmän avuksi vaikkapa kyytijärjestelyissä. Eli tsemppiä vaan valkuille!
Kyllä tekisi eetvarttia kaikkien äitylien ja isien tutustua taitoluistelun nuorisovalmennukseen (taisi olla esim. noin vuosi sitten Urheilulehdessä laaja artikkeli). On odotuksia, ollaan valmista panostamaan rahaa ja harjoitteluun käytetään paljon aikaa. Tulosta syntyy.
Vaikka tämä kirjoitus oli duunattu ikäänkuin virtuaalihenkilön kuvaksi, se silti esiteltiin henkilökuvaksi. Siksi puutun myös siihen kuvaan.
En toivoisi koskaan elämässäni missään yhteydessä tapaavani ko. kundia saatika olevani tekemisissä hänen kanssaan. Toivoisin myös, että hän pikapikaa hankkiutuisi eroon lasten kanssa toiminnasta, koska huolimatta varmasti vilpittömistä syistään olla mukana hän ei siihen hommaan sopeudu.
Miksi. Asenteen vuoksi. Kundi tavoittelee sitä, että joukkue menestyy ja menestyy nimenomaan, koska he tottelevat. Jos tämän kaltainen menestys jollain ilveellä toteutuisi, olisi se puolestaan irvikuva tavoitteesta kasvattaa hyviä lapsia ja hyviä futaajia. Valmennettavien on kuunneltava valmentajaa, mutta totteleminen ja jossain 5-7 -v -tasolla “taktiikoiden” noudattaminen, no ei todellakaan! Lasten tehtävä on keksiä parempia ratkaisuja (kuten muuten kaikkien futaajien…).
Toinen todella vakava asenneongelma on siinä, että kundi kohtelee lapsia materiaalina. Eivät lapset mitään materiaalia ole vaan lapsia. Heistä jossain vaiheessa b-a -junnutasolla saattaa tullakin materiaalia, mitä heitetään tilkkeeksi sinne tai tänne tai mistä pitäisi tulla A -luokan pelaajia, mutta ainakin siihen asti jutun pitää mennä niin, että lapset kasvavat ja harrastuksen edetessä vaatimukset kasvavat.
Yksi pointti muuten tossa materiaali -jutussa on esmes stadissa se, että sekä piiri että stadi ainakin viime kevääseen asti kuvittelivat, että lapsia voidaan siirrellä treenaileen sinne tänne joittenkin kuvitteellisten tasokriteereiden mukaan. Lapset haluavat harrastaa kavereittensa kanssa omilla kulmillaan. Jos he eivät sitä saa tehdä, he lopettavat.
Mitä haluan sanoa, no hyvä, että kirjoitetaan ja varmaan kirjoittaja kokee näin, mutta jospa lopetettaisiin tämä alemmuudentuntoinen “pyrkiminen” ja alettaisiin vaan harrastaa. Kuka ammatikseen, kuka vapaa-aikana. Annettaisiin lapsille mahdollisuus.
T: Reijo Sormunen / Ponnarit
Kiitos kommentista. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että “taktiikasta” puhuminen, sen orjallinen noudattaminen ja ainoastaan voiton tavoittelu kuuluu vasta A- ja B-junioreihin. Tietyllä tasolla ei mielestäni edes sinne.
“Tasojoukkue”-ajattelu pohjaa lähinnä siihen, että omasta mielestäni lapsi ei kehity, mikäli se joutuu koko ajan pelaamaan itseään reilusti parempia vastaan. Tottakai kovat pelit kehittävät, mutta jos harjoitellaan esimerkiksi 1vs1 tilanteita ja lapsi ei saa harjoitteen aikana yhtään onnistumista, niin onko ko. lapsella oikeasti kivaa, saati kehittyykö lapsi siinä johonkin?
Joukkueella pitää olla aina tavoite, pitää pyrkiä “menestymään”. Menestymisen määritelmä on vaan mielestäni eri nuorimmilla junioreilla kuin vanhemmilla, saati miesten joukkueilla. Itse olen silloin tyytyväinen kun lapset tekevät kentällä asioita joita ollaan harjoiteltu ja yrittävät pelata, sen sijaan että pelkäävät palloa ja potkivat sitä pois kentältä. Pääasia on, kuten sanoit, kuitenkin se että lapsilla on kivaa.
Ja tosiaan vielä tuohon henkilökuvaan…Kirjoitin kuvauksen kuulemieni juttujen perusteella. Toki jutuissa on varmasti aina hieman liioittelua, todennäköisesti vielä negatiiviseen suuntaa, Turussa kun ollaan.
Kuvaus ei siis ollut omasta elämästäni/valmennuskokemuksistani.
Tuollaistahan se tuppaa olemaan varsinkin keskittymisen puute treeneissä (ja jopa peleissä) kuulostaa hyvinkin tutulta.
Tuo treeneistä poissjääntien iso määrä panee hieman epäilemään, mahtaako olla jokin/jotkin seuraavista tapauksissa kyseessä (vaikka kyseessä on mielikuvitusjoukkue, niin ilmeisesti imiö on todellinen monessakin porukassa):
- treenataanko liian tosissaan? Pojilla ei ole treeneissä enää hauskaa?
- onko pelejä liian paljon?
- keskitytäänkö tulokseen liian nuorena liikaa?
Noita kysymyksiä on hyvä miettiä varsinkin ennen kauden alkua yhdessä vanhempien kanssa: miksi me ja lapset harrastamme jalkapalloa?
Jos haluamme jokaisesta junnusta tulevan ammattilaisen, on syytä varautua siihen, että
a) drop-outeja on moninkertainen määrä onnistujiin nähden ja
b) jotta välttäisimme a)-tapausten päätymisen 13-vuotiaina kaljakassien kanssa puistoissa hiippailijoiksi, pitää olla tarjota myös harrastajaporukka, jossa saa oikeasti harrastaa ilman verenmakua suussa.
Reijo on ihan oikeassa, tytöt ja pojat haluaa pelata ja pitää hauskaa hyvässä kaveriporukassa, 0 – 8 tappiokin unohtuu pelin jälkeen parissa minuutissa ja sitten taas nauretaan, kun ei oteta liian vakavasti. Ja seuraavissa treeneissä ollan taas mukana.
Nuo junnujen vanhempien psyykkiset ongelmat vaativatkin jo enemmän koulutettua apua kuin mihin omat ja Palloliiton resurssit riittävät, mutta mielestäni niihinkin on syytä ottaa tiukka linja heti alusta ja tehdä selväksi kauden alussa asetetut periaatteet ja tavoitteet sekä pysyä myös itse niissä.
Yritetään jaksaa ja pyritään siihen, että junnuillakin on hauskaa pelatessaan futista!
Vanhempien roolista vielä hieman. Tiedän hyvin, että monin paikoin jotkut vanhemmat ovat riesana, meitähän on moneksi. Veikkaan, että kuvailtu valmentajatyyppikin olisi vanhempana aika tapaus.
Ongelma on kuitenkin tässäkin tapauksessa muualla kuin vanhemmissa ja valmentajissa. Puuttuu seuran ohjaava johto.
Valmentajat ovat “töissä” seuralla, jolla olisi oltava oma linjansa ja joko palkallinen tai palkaton junnupäällikkö, joka valvoo ja ohjaa toimintaa ja pitää huolta siitä, että asiat rullaavat seuran tavoilla toimia. Ihan vanhanaikaisesti vaan.
Näin seura suojelee valmentajiaan ja pitää vanhemmat (ja valmentajat) kurissa. Jos se ei miellytä jotain vanhempaa, saa hän lapsineen lähteä hakemaan parempaa paikkaa edellytyksellä, että valmentaja on toiminut kuten pitääkin. Joka tapauksessa kurinpidon hoitaa seura. Kaikki sekunttikellopuuhastelut pitää ns. tappaa kehtoonsa, ei siinä sen kummempaa.
Hyvä ja reilu fiilis on kaiken A ja O. Siihen sitten mahdollisimman tinkimätön tapa valmentaa ja ohjata pelejä ja ennenkaikkea KUUNNELLA lapsia.